Anna Katariina

Iloja, suruja ja sekavia fiiliksiä

Jätä kommentti

Hei taas. Ekat peli takana ja selkäkipu poissa. Mutta aloitetaan alusta.

Syyskuu oli aika vaikea. En päässyt treenaamaan oikeastaan ollenkaan joukkueen kanssa muutamia treenejä lukuunottamatta. Selkä oli tosi kipeä ja pääkoppaa alkoi kiristää aika pahasti, kun en päässyt palloilemaan tai edes kunnolla hikoilemaan. Mutta vihdoin viime viikon maanantaina (kohta kaksi viikkoa sitten) tapahtui melkeinpä ihmetapahtuminen.

Sitä edellinen viikonloppu meni Lousianassa kavereiden luona. Kuuden tunnin ajomatka suuntaansa meni nopsaa hyvässä seurassa. Oli hyvää vaihtelua vaihtaa maisemaa ja nähdä uusia kasvoja. Käytiin ostoksilla ja lauantai-iltana baarissa (Katri ja Kaisa, kyllä luitte oikein). Sunnuntaina sitten kotiin ja uuteen viikkoon. Mieli oli palatessa kuitenkin vähän alakuloinen, sillä selässä tuntui vielä tuntoja ja mun ekaan peliin oli enää viikko aikaa. No sitten siis takaisin viime viikon maanantaihin. Alotin treenit kokeillen ja tunnustelleen, miten selkä kestää. Oli vähän kipeä, mutta ei läheskään niin paha kuin aikaisemmin, joten pystyin vetämään koko treenin läpi ja loppuun vielä conditioning (kunnon juoksutreeni) ja selkä ei kipeytynyt pahasti! Olin niin onnellinen. Tiistaina oli lepopäivä joukkueella, kävin treenaamassa, mutta en juossut (juoksu ja kaikki tärähtävät liikkeet vasemmalle jalalle aiheuttivat kivun). Ei kipua. Keskiviikkoaamuna heräsin sitten iloisena ja kävin tekemässä parit spurtit – EI KIPUA! Ja torstaina sitten vihdoin magneettikuviin, vaikka selkä olikin jo siinä vaiheessa kivuton. Alkuviikon ahdistus ja pelko, etten ehdi pelikuntoon sunnuntaiksi muuttui innostukseski ja hyväksi pelifiilikseksi. Loppuviikko meni hyvin treeneissä, vaikka olinkin ollut aika kauan poissa.

Ja niin koitti sunnuntai 3. lokakuuta. Kata herää seitsemältä hymyillen, lukee vähän läksyjä ja lähtee aamupalalle. Aamun tunnit kuluu inhottavan hitaasti. Sitten tulee aika lähteä salille, jossa odottaa ”Happy Eligibility Day”-posteri pukuhuoneessa. Lämmittely sujuu tosi hyvin, pallotatsi on hyvä, itseluottamus kohdillaan – kroppa ja mieli valmiina pelaamaan. Pelipaita päälle ja valmentajan palaveriin. En ole aloituskuusikossa. Pienoinen shokki, järkytys, ahdistus ja pettymys. Ei se näin pitänyt alkaa. No, peli alkaa ja kannustan vaihtopenkillä ajatuksiani keräillen. Eka erä voitetaan tosi reippaasti hyvällä pelillä. Toisessa erässä oma peli hajoaa ja mä pääsen kentälle. Jännittää ihan hirmuisesti ja tuntuu että kroppa ei toimi. Olen kentällä muutaman hetken, mutta en saa käännettyä pelin kulkua. Lisäksi passaan kaksi kaksoiskosketusta!!! Pian joudun takaisin vaihtoon ja itseluottamus ja hyvä pelifiilis on poissa. Kannustus kuitenkin jatkuu, en tahdo näyttää omaa oloani joukkueelle. Loppujen lopuksi voitetaan peli 3-2. Lähden kotiin sekavin ajatuksin. Mahtavaa, että voitettiin, mutta pakko myöntää että harmitti olla vaihdossa. Jälkeenpäin ymmärrän, että mun olisi pitänyt valmistautua alunperinkin tulemaan peliin mukaan vaihtopenkin kautta. Oon ollut yli puolitoista vuotta sivussa kilpailutilanteista ja saman ajan meidän toinen passari on ollut kentällä koko ajan. Asenteenmuutos ja uusin ajatuksin uuteen viikkoon.

Tällä viikolla meillä oli syyslomaa koulusta maanantai ja tiistai. Aika äkkiä vapaat hetket hurahti ja pian oltiinkin jo keskiviikossa. Keskiviikon treeneissä valmentaja tulee kysymään multa, että ”ihan näin meidän kesken, onko sun selkä vielä kipeä?” Oon vähän ihmeissäni, ja sanon, että ”ei, vähän se vielä tuntuu, mutta ei se kipua enää ole. Näytänkö siltä, että sattuu?” Valmentaja sanoo, että magneettikuvien tulokset tulivat. Siinä vaiheessa tajuan, että jotain on vinossa, valmentajan ilme on aika totinen. Kohta fyssari tulee ja vetää mut pois treeneistä ja sanoo, että mun ristiluussa on rasitusmurtuma. Mun pitäisi olla sivussa nyt tiistaihin asti, jotta päästäisiin selkäspesialistille. Eli viikonlopun pelit menis multa sivu suun. Just kun olin saanut itseni ladattua oikeaan mielentilaan, itseluottamuksen takaisin. Valmentaja ja fyssari sanoo, et tän kanssa ei voi leikkiä – jos se ei nyt parannu kunnolla, niin voi pahentua ja lopulta edetä täysmurtumaksi asti. Tuntui, kuin joku olis potkassu ilmat pihalle ja lujaa.

Keskiviikkoiltana sitten taas kivat itkut ennen kuin tajusin, että en pysty nyt asiaan vaikuttamaan millään tavalla. Joten turha masentua liikaa, keskitytään sitten enemmän muihin asioihin. Torstaiaamuna fyssari kuitenkin soitti, ja sanoi että päästäänkin lääkärille tänään. Niinhän me päästiinkin, ja lääkäri päättikin päästää mut pelaamaan (edellinen lääkäri, joka katsoi kuvat, oli ehdottanut mua rollaattoriin!! no thank you). Vannotti vaan kertomaan heti kun kipeytyy, mutta nyt saan sitten kuitenkin tehdä kaikkea kivun sallimissa rajoissa. Selässä edelleen pientä tuntoa, mutta kipu on kuitenkin jo poissa. Joten parantumisprosessi on jo vauhdissa.

Joten melkoisessa vuoristoradassa ollaan viime aikoina oltu. Saat pelata, et saa pelata, saat pelata, et saa pelata. Latautuminen ja oikeanlainen valmistautuminen perjantain peliin tuntui vaikealta, mutta loppujen lopuksi sain kuitenkin hyvän fiiliksen ja asenteen, että pystyn tulemaan penkiltä ja pelaamaan hyvin. Ja niihän siinä kävikin. Eilen perjantaina oli siis peli Western Kentuckya vastaan, ja mä aloitin vaihdosta. Pian sain kuitenkin kutsun kentälle ja pelasin koko loppupelin. Oma peli meni hyvin! Adrenaliinivirtaus tuntui hemmetin hyvältä pitkästä aikaa. Vastustajalla oli tosi ulottuva ja liikkuva torjunta, mutta sain hajotettua sitä aika hyvin. Hävittiin 3-0, mutta pistettiin kuitenkin vahvasti kampoihin. Western Kentucky on tosi hyvä joukkue, ja meillä ei vaan riittänyt aseet heitä vastaan, vaikka hyvin pelattiinkin. Muutamat notkahdukset ja liian pitkät pisteputket ratkaisivat pelin. Huomenna uusi yritys konferenssin ykkösjoukkuetta vastaan.

Näin minusta on taas tullut kilpaurheilija. On se kuitenkin vähän eri asia vain treenata ja treenata, kuin sitten kilpailla ja olla itse siinä painetilanteessa. Sitä tunnetta oon kaivannut.

”If you’re not making mistakes, then you’re not doing anything. I’m positive that a doer makes mistakes.” John Wooden

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s